En osaa kuvitella asuvani uudessa talossa. Tykkään narisevista puulattioistamme, olkoonkin että ne ovat olleet huonossa pidossa. Tykkään lämmittää puulla, vihaan sähköpattereitamme. Ulkohuusista en sentään haaveile, ja tiskitkin työnnän mielelläni koneeseen.

Meillä on samat haasteet kuin kaikilla vanhoissa taloissa asuvilla. Korjata pitäisi, mutta hienovaraisesti ja järkevästi. Uusia tiloja pitäisi tehdä (voi kun saisi pyykit kuivumaan johonkin muualle kuin keittiöön...), mutta se vaatii aikaa, rahaa, suunnittelua. Malttia. Minulla on välillä kiire. Haluan kauneutta ympärilleni, tavarat paikalleen, kaiken meidän näköiseksi. Ihmettelen muiden ratkaisuja, eivätkö ne ole mitään osanneet, miksi mitään ei ole tehty kunnolla.

Minulla ei ole hajuakaan milloin tämä talo on valmis. Ehkä se on jo nyt, ehkä se ei koskaan tule olemaankaan. Onneksi onni ei ole kodinhoitohuoneesta kiinni (tai ehkä jollekin on). Onneksi muu perhe ottaa rennommin, ja äitikin on usein ihan tyytyväinen. Silmä tottuu keskeneräisyyteen, ja mielikin taipuu monesti.