Kuinkahan monta kertaa olen istunut hämärässä olohuoneessa, lapsi sylissä, kiikkutuolin narinassa. Usein väsyneenä, selkä kipenä, nälkäisenä, malttamattomana. Usein  -kuten tänään-  hiljaisena, seestyneenä, kiitollisena. Ulkona kynttilät, takassa tuli. Selkä on yhä kipeä, en sitä huomaa. Illan hämärä on turvallinen, enää ei ole kiire mihinkään. Katson vain vauvaa sylissäni, uni vie pienen hiljaa. Minun rakas poikani. Kauniita unia. 

Hetken kaikki on selkeää.